Oli tavallinen tiistai-ilta. Päiväni nihkeässä essuntaskussa oli juuri päättynyt, ja pääsin viimein tapaamaan mielitiettyäni, arvokkaasti vanhentunutta neiti Abloyta. Sulkeuduimme hellään syleilyyn ja siirryimme hienotunteisesti sivummalle, jottemme olisi häirinneet Ovenrivan keskittymistä työsuoritukseensa. Ovenripa sai tehtävänsä päätökseen ja palasi paikalleen, mutta oh, emme päässeetkään enää hänen luokseen! Aika kului odottaessamme kyytiä viereiseltä kahvalta, mutta ympärillä tuli hiljaista, pimeääkin. Valot syttyivät jossain vaiheessa hetkeksi, ja yhtäkkiä olin erilläni rakkaastani! Mon chéri! Mon amie!  Jouduin roikkumaan ventovieraan Naulakon kädessä pimeässä kaapissa, kun armaani jäi ulkopuolelle Ovenripa seuranaan lohtua antamassa.

Ulkopuoli hiljeni jälleen, kului sekunteja, minuutteja, ehkä jopa tunteja. Jälleen ulkoa kuului ääni, kalahdus, ja valonsäde piirtyi kaapin sisäseinään ovenraosta. Kuului askelia. Ne pysähtyivät kaapin eteen, seurasi polvien naksahdus lattiaa vasten ja kahinaa, kun kulkija nousi takaisin seisomaan. Askelet loittonivat ja kauempaa kuului kevyitä tumahduksia ja kilahduksia, kun tavaroita kaivettiin taskusta pöydälle ja takaisin taskuun.

Sadattelua.

Klonksahdus, rämähdys.

 

Hiljaisuus.

 

 

 

Havahduin voimistuvaan meteliin. Paljon askelia, puhetta, naurua. Kaapin ulkopuolella oli jälleen valoa ja liikettä. Elämää. Odotin toiveikkaana, että joku avaisi kaapin ja päästäisi minut pohjattoman ikäväni kohteen luokse, jälleen turhaan, oi, niin turhaan. Äänet vaikenivat taas joksikin aikaa vain palatakseen uudelleen entistä monilukuisempina. Olin menettänyt ajantajuni täysin, mutta arvelin askelten välin olevan noin tunnin.

Kilisin itsekseni silkasta yksinäisyydestä.

 

Jossain vaiheessa havahduin jälleen kuullessani tutunkuuloisia askelia, ja aivan oikein, ne pysähtyivät kaapin ulkopuolelle! Kuulin kun vieraat avaimet kilisivät, pysähtyivät, ja kun armaani siirtyi pois Ovenrivan luota. Ovenripa teki minkä parhaiten taisi, siis kääntyi, ja pian olin valon ympäröimä ja sokaisema. Heiluin innoissani vasten kaapin ovea, päästin irti Naulakosta ja sain viimein nähdä ihanaisen neiti Abloyn. Syleilimme ja saatoin elämäni valon kotiinsa Ovenrivan naapuriin.

Jätimme haikeat hyvästit, mutta emme ainiaaksi.

Jo seuraavana päivänä tapaisimme jälleen.