Olipa kerran prinsessa joka istahti metsän keskellä olevan lammen rannalle. Hän leikki iloiten pienen kultaisen pallonsa kanssa. Kerran hän heitti pallon korkealle ilmaan - hän yritti tavoittaa sen pienillä sormillaan mutta pallo vieri suoraan veteen.

Kauhistuneena prinsessa koetti tutkia lammen syvyyttä, mutta se oli niin syvä ja musta, ettei hän pystynyt näkemään pohjaan asti. Prinsessa puhkesi kyyneliin ja nyyhkytti: "Antaisin mitä tahansa jos saisin ihanan palloni takaisin: hienot vaatteeni, kauniit jalokiveni, helmeni, mitä tahansa."

Silloin lammesta ilmestyi sammakko, joka kysyi: "Miksi itket?"

"Voi miten sinä limainen sammakko voisit minua auttaa? Minun kultainen ihana palloni katosi veteen." sanoi prinsessa.

Mutta sammakko vastasi, "En tahdo helimiäsi en jalokiviäsi enkä vaatteitasi, mutta jos otat minut kumppaniksesi, päästät minut viereesi, jaat sänkysi kanssani sekä rakastat ja kunnioit minua niin etsin pallosi."

Prinsessa mietti "Mitä siitä jos lupaan sammakolle itseni? Sammakon kohtalona on joka tapauksessa jäädä tänne lammen rannalle. Mutta ehkä hän löytää suloisen palloni." ja niin hän sanoi, "Olkoon niin jos vaan tuot palloni takaisin niin annan kaiken minkä pyydät."

Sammakko sukelsi lampeen ja palasi pienen hetken kuluttua kultainen pallo suussaan. Kun prinsessa näki ihanan pallonsa, otti hän sen sormiensa väliin ja tuli taas niin onnelliseksi ettei pystynyt ajattelemaan mitään muuta, vaan juoksi oikopäätä kotiin.

Seuraavana päivänä prinsessa istui pöytänsä ääressä kun hän yht äkkiä kuuli kummallisia askelia: plip, plop. Sitten olikin joku jo oven takana kutsumassa, "Prinisessani, nuorimmaiseni, avaa ovesi minulle!"

Prinsessa riensi avaamaan. Oven takana oli sammakko jonka prinsessa oli aivan kokonaan unohtanut. Pelästyneenä prinsessa löi oven kiinni ja palasi pöytään.

Kuningas näki kuinka prinsessan sydän pamppaili ja kysyi, "Mitä pelkäät?"

"Oven takana on inhottava, limainen, märkä sammakko joka pelasti kultaisen palloni vedestä." kertoi prinsessa, " Lupauduin hänen ikuiseksi kumppanikseen kun kuvittelin ettei hän voisi jättää lampeaan. Mutta tuolla hän nyt on ja vaatii päästä luokseni."

Silloin kuului taas koputus ja pyyntö:

Kuningaskunnan nuorimmainen ja kaunein
Avaa ovesi minulle
Etkö muista mitä lupasit minulle lammen rannalla?
Kuningaskunnan nuorimmainen ja kaunein
Avaa ovesi minulle

Silloin kuningas sanoi, "Sinun tulee pitää lupauksesi. Päästä sammakko sisään."
Prinsessa totteli ja sammakko loikki sisään prinsessan tuoli luo.
Kun prinsessa istuutui pyysi sammakko, "Nosta minut vierellesi ja anna minun istua vierelläsi."
Prinsessa vastusteli, mutta kuningas määräsi hänet tottelemaan.

Kun he olivat syöneet sanoi sammakko, "Olen väsynyt ja haluan nukkua. Ota minut huoneeseesi, tee meille vuode niin että voimme olla yhdessä."
Prinsessa kauhistui. Hän pelkäsi märkää, limaista eläintä eikä uskaltanut edes koskea sammakkoon saati sitten jakaa vuoteensa moisen otuksen kanssa; prinsessa puhkesi itkuun - kohtalo ei voi olla näin kurja.

Mutta silloin kuningas tuli vihaiseksi ja määräsi prinsessan tekemään mitä oli luvannut.

Ei ollut mitään pakotietä, hänen oli tehtävä mitä isä määräsi, mutta sydämessään hänellä oli viha ja kiukku. Hän kuljetti sammakon kahden sormen välissä huoneeseensa, kiipesi vuoteeseensa; mutta sen sijaan että olisi ottanut limaisen sammakon mukaan sänkyyn kanssaan heitti hän sen vihaisena seinää vasten -  bang!!!!

"Jätä minut rauhaan, sinä inhoittava sammakko!"

Mutta kun sammakko uudelleen tuli sängyn luo, oli hän muuttunut kauniiksi prinssiksi, rakkaaksi kumppaniksi jota prinsessa ihaili ja kunnioitti kuten oli luvannut  ja he nukkuivat yhdessä nautinnollisesi keskenään.

Seuraavana aamuna prinssin uskollinen ystävä Heinrich saapui upeissa höyhenillä ja kullalla kirjailluissa vaunuissa. Hän oli ollut niin pahoillaan prinssin muuttumisesta sammakoksi että oli asetuttanut kolme rautavannetta sydämensä ympärille ettei se olisi särkynyt surusta. Nyt prinssi ja prinsessa kiipesivät vaunuihin ja uskollinen ystävä asettui ajamaan.

Kun he olivat ajaneet pinen matkan kuuli prinssi takaansa kovan paukahduksen ja sanoi, "Heinrich, vaunut hajoavat."

"Ei herrani" sanoi Heinrich, "vaunut eivät hajoa, se oli vain yksi sydäntäni kahlitsevista rautavanteista. Olin niin syvästi ahdistunut, kun sinä istuit siellä lähteellä, kun olit vain pelkkä sammakko."
Vielä toistamiseen ja kolmanteenkin kertaan kuului paukahdus ikään kuin vaunut hajoaisivat, mutta ne olivat vain Heinrich:n sydäntä kahlitsevat rautapannat jotka katkeilivat. Heinrich:n isäntä oli nyt vapautunut ja onnellinen.

Toi satu oli mulla joskus pienenä semmosessa kansiossa, johon oli kopioiti parikymmentä Grimmin tarinaa jostain. Missähän se kansio on nyt...